Yliopistojemme toimintakulttuurin perusta uhattuna

HS:n sunnuntaisivuilla oli tänään Helsingin yliopiston koulutussosiologian professori Hannu Simolan erinomainen analyysi uudesta palkkausjärjelmästä (UPJ) ja sen sisältämän henkilökohtaisen suoritusarvioinnin soveltumattomuudesta yliopiston kaltaiseen, vapaaseen kriittiseen ajatteluun pohjautuvaan instituutioon. Simola kiinnitti huomiota myös kaavaillun tulospalkkausjärjestelmän radikaaliuteen siinä, että työntekijällä olisi jatkossa velvollisuus todistaa suorittaneensa työtehtävänsä hyvin ja asianmukaisesti, vaikka hän on siihen jo työsopimusta allekirjoittaessaan sitoutunut. Ellei hän tähän pystyisi, maksettaisiin palkkaa jatkossa vähemmän. Ajatus on suomalaisessa työmarkkinakulttuurissa ällistyttävä ja toteutuessaan heikentäisi työntekijän asemaa ennen näkemättömällä tavalla. Vaikka akateemisen alan ammattiliitot ovatkin katsoneet parhaaksi mukautua UPJ:n tuloon, luulisi näin jäätävän aloitteen kiinnostavan kyllä jo ay-liikettä kokonaisuudessaankin.

Olen itsekin kirjoittamassa aiheesta artikkelia, ja Simolan kirjoitusta lukiessani tuli mieleen toinen, hänen ja Turun yliopiston aikuiskasvatustieteen professori Risto Rinteen aikanaan aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kirjoitus "Koulutuksen ylikansalliset paineet ja yliopistojen uusi hallinta" Tiede & Edistys -lehden numerossa 1/2005 (ss. 6-26). Tampereen yliopiston kansleri Jorma Sipilän ja Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen ohella Simola ja Rinne kuuluvat niihin valitettavan harvalukuisiin tiedepoliittisiin vaikuttajiin, jotka ovat uskaltaneet nousta vastustamaan yliopistosektorilla yltyvää markkinaliberalistista myllytystä ja talousdeterminismiä tieteellisen kriittisyyden ja terveen skeptisyyden voimin.

Artikkelissaan Rinne ja Simola osoittivat, kuinka kritiikittömästi suomalainen koulutuspolitiikka 1990-luvulla lähti mukaan kansainväliseen New Public Management -euforiaan ja ns. laatuvallankumoukseen, jossa käsitteet lainattiin suoraan talouselämästä ja tavaratuotannosta. Suomessa tätä tendenssiä oli entisestään voimistamassa pyrkimys tavoitella kansainvälisissä vertailussa menestyvän EU:n mallimaan sädekehää ja olla ensimmäisten joukossa toimeenpanemassa eurooppalaisen korkeakoulualueen luomiseen tähtääviä toimenpiteitä. Suomessa omaksuttu EU:n ja OECD:n kaltaisten ylikansallisten organisaatioiden tarjoamien mallien kritiikitön ja hätiköivä omaksuminen saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että yliopistojemme kriittinen potentiaali sulaa käsiin ja niiden älyllinen ääni sammuu hampaattoman yksituumaiseksi ja jargonistiseksi reformiretoriikaksi.

Opetusministeriön johdolla, ja mikä pahinta, yliopistojen itsensä tai ainakin niiden hallintoportaiden aktiivisella myötävaikutuksella ollaan nyt teknisenä uudistuksena runnomassa läpi jotain sellaista, joka toteutuessaan uhkaa koko yliopistolaitoksen historiallisen toimintakulttuurin perustaa. Näin asian kiteyttivät Rinne ja Simola:

Kyselemätön kiinnittyminen laatudiskurssiin on sitoutumista globalistisen, managerialistisen ja markkinavetoisen palvelutavaratuotannon logiikkaan, sen arvoihin ja tekniikkoihin. Laatupuheen yksituumainen valtavirta ja arviointiteollisuuden toimintalogiikka avaa oven kohti sellaisia korkeakouluja, jotka jatkuvan auditoinnin läpiluotaavalla järjestelmällä leikkaavat omaa perinteistä autonomiaansa, yliopistollisen kriittisen järjenkäytön mahdollisuuksia ja pitkäjänteisen tutkimustyön edellytyksiä.

Nyt nähtyjen lähinnä huutavan ääneksi korvessa jääneiden spontaanien ruohonjuuritason protestimielenilmaisujen sijaan yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnan tulisikin nyt sulkea rivinsä ja vaatia tieteellisesti pätevää tutkimukseen perustuvaa vastausta siihen, mitä on tämä "laatu" jota nyt OPM:n ja korkeakoulujen arviointineuvoston taholta yliopistoilta vaaditaan. Eikö sivistysvaltiossa tulisi olla itsestään selvää, että korkeimman tason tutkimusta tekevän ja siihen perustuvaa opetusta antavan instituution toiminta on laadultaan juuri niin korkeaa kuin se käytössä olevien resurssien puitteissa voi olla?